Mannerheim oli Punaisen Ristin pitkäaikaisin puheenjohtaja

Maaliskuussa 1905 Suomen Punaisen Ristin ambulanssiin eli kenttäsairaalaan Guntšulinissa saapui kuumeinen ja uupunut mies.

Vapaaehtoisena Venäjän-Japanin sotaan lähtenyt 37-vuotias ratsuväen everstiluutnantti Carl Gustav Mannerheim oli komentanut kahta ratsuväkieskadroonaa Mukdenin taistelussa Mantsuriassa, jossa Venäjän armeija kärsi raskaan tappion.

Ankarasta korvatulehduksesta sekä eturauhastulehduksesta ja vanhasta polvivammasta kärsinyt Mannerheim oli lähettänyt etukäteen sähkösanoman, jossa hän kohteliaasti pyysi varata paikan suomalaisessa ambulanssissa.

Matka kolmisen sataa kilometriä rintaman takana sijainneeseen Guntšuliniin junan tavaravaunussa haavoittuneiden keskellä kesti kolme vuorokautta.

”Minut otettiin sydämellisesti vastaan suomalaisessa ambulanssissa, sain kylvyn ja pääsin vuoteeseen riisuuntuneena”, Mannerheim kirjoitti päiväkirjaansa Japanin sodasta.

Ambulanssin ylilääkäri, tohtori Richard Faltin (1867–1952) sai leikata paiseen vanhan koulutoverinsa korvasta. Mannerheim toipui nopeasti, ja kaksi viikkoa myöhemmin hän auttoi Faltinia häätämällä kurittomat sotilaat rautatievaunuista, joiden avulla ambulanssi onnistuttiin evakuoimaan sekasortoisessa tilanteessa.

”Vaadittiin rohkeutta ja persoonallisuudesta säteilevää hallitsijavoimaa tämän villiintyneen sotaväen saamiseksi heti tottelemaan”, muisteli Faltin vuosia myöhemmin Punaisen Ristin lehden kirjoituksessaan.

Valkoinen kenraali herätti tunteita

Ystävänsä Faltinin pyynnöstä Mannerheim suostui Suomen Punaisen Ristin uudeksi puheenjohtajaksi vuonna 1922.

Mikä sai Suomen sisällissodan voitokkaan valkoisen kenraalin kohdistamaan energiansa humanitaariseen toimintaan?

Japanin sodan kokemukset ja ystävyys Faltinin kanssa olivat varmasti osatekijöitä, mutta päätöksen taustalla oli myös aimo annos perheintressejä ja politiikkaa.

Carl Gustavin vanhempi sisar, Suomen sairaanhoitajatarkoulutuksen uudistaja Sophie Mannerheim (1863–1928), oli saanut veljensä kiinnostumaan nimeään kantavan valtakunnallisen lastensuojelujärjestön perustamisesta vuonna 1920. Taustalla vaikutti myös halu rakentaa sovintoa jyrkästi jakautuneen kansan keskuudessa.

Mannerheim oli jäänyt sivuun valtiollisista tehtävistä hävittyään eduskunnan toimittaman presidentinvaalin K. J. Ståhlbergille (1865–1952) vuonna 1919, mutta spekulaatio karismaattisen kenraalin poliittisista tavoitteista jatkui.

Yritykset sitoa Mannerheim osaksi valtiovallan demokraattisia rakenteita kariutuivat hänen koviin vaatimuksiinsa, joita Ståhlberg ei voinut hyväksyä.

Vuoden 1921 suojeluskuntaselkkauksen aikana hallitus pelkäsi jopa Mannerheimin Kaivopuiston kodissa kokouksia pitävien aktivistien pyrkivän vallankaappaukseen, joka nostaisi kenraalin valtaan.

Historiantutkija, professori Martti Turtolan mukaan tarjous epäpoliittisesta roolista Punaisen Ristin puheenjohtajana tuli Mannerheimille suotuisaan aikaan.

– Hän halusi karistaa valkoisen kenraalin painavan taakan harteiltaan ja näyttää, että on kansakuntaa yhdistävä tekijä. Hänelle avautui yhdistysmaailma, jossa Sophie Mannerheim oli aktiivinen. Johtoasema Mannerheimin lastensuojeluliitossa ja Punaisessa Ristissä kuului tähän imagon luomiseen ja kansakunnan eheyttämiseen, Turtola sanoo.

Mannerheimissa Punainen Risti sai valovoimaisen johtajan, joka herätti vahvoja reaktioita.

Kirjassaan Sata sodan ja rauhan vuotta Suomen Punaisen Ristin entinen apulaispääsihteeri Gunnar Rosén (1926–2010) toteaa: ”Toinen puoli kansaa näki järjestön entistäkin korostetummin ’vanhana, hienona, isänmaallisena järjestönä’, kun taas työväestön keskuudessa valkoisen kenraalin johtamaan ’herrasväen hyväntekeväisyysyhdistykseen’ suhtauduttiin varauksin, riippumatta toiminnan vilpittömyydestä ja saavutuksista.”

Järjestöuudistus synnytti levottomuutta

Vuonna 1922 Suomen Punainen Risti oli vielä pieni järjestö, joka oli edellisenä vuonna hyväksytty Punaisen Ristin yhdistysten kansainvälisen liiton jäseneksi. Mannerheimin ensimmäinen keskushallituksen kokous pidettiin helmikuussa 1922 hänen kotonaan.

Uudella puheenjohtajalla oli kunnianhimoinen visio: Punainen Risti tulee kehittää valtakunnalliseksi kansalaisjärjestöksi, ja sen toiminta pitää nostaa kansainväliselle tasolle. Omissa muistelmissaan Mannerheim kuvailee ehdotustensa ”herättäneen levottomuutta”.

– Mannerheim ei ollut mikään nimikkeen takana oleva kunniapuheenjohtaja, vaan hänellä oli aktiivinen ote Punaisen Ristin kehittämiseen. Hän teki töitä sen eteen, Martti Turtola sanoo.

Seuraavan vuoden aikana tapahtui paljon. Punaisen Ristin säännöt muokattiin uusiksi. ”Propagandatyötä” ja varojen hankintaa varten perustettiin Naistoimikunta. Punainen Risti ja Mannerheim-liitto muuttivat yhteisiin vuokratiloihin puheenjohtajan asuintaloon Mariankadulle.

Punaisen Ristin ensimmäiseksi, osapäivätoimiseksi pääsihteeriksi Mannerheim värväsi lankonsa Michael Gripenbergin (1882–1941), jonka isä oli toiminut sihteerinä järjestön perustavassa kokouksessa vuonna 1877.

Yhdistyksen keskushallintoon kutsuttiin – Mannerheimin henkilökohtaisella kirjeellä – useita eri järjestöjä ja arvostettuja yksityishenkilöitä. Kukaan pyydetyistä ei kieltäytynyt, pikemminkin kutsukirjettä pidettiin suurena kunniana.

Mukaan tulivat tuberkuloosiyhdistysten puheenjohtajat, suojeluskuntien ylilääkäri, Lotta-Svärd järjestön puheenjohtaja, Mannerheim-liiton puheenjohtaja, Martta-järjestön, Suomen sairaanhoitajaryhdistyksen ja Apteekkariyhdistyksen edustajat sekä joukko teollisuuden ja liike-elämän edustajia sekä muita ansioituneita kansalaisia.

Näin Mannerheimin toteutti kertaheitolla Punaisen Ristin rakenneuudistuksen koko maan kattavaksi yhteistyöjärjestöksi, joka jäsenjärjestöjensä kautta edusti satoja tuhansia suomalaisia.

Mannerheim osallistui myös säännöllisesti kansainvälisen Punaisen Ristin yhdistysten liiton kokouksiin, ja vapaaherratar Sophie Mannerheim kutsuttiin 1923 liiton yhteyteen perustetun sairaanhoitajavaliokunnan ensimmäiseksi puheenjohtajaksi.

Kielitaitoiset ja hyvin verkostoituneet Mannerheimit olivat pian tunnettuja ja arvostettuja hahmoja kansainvälisen Punaisen Ristin piirissä.

Kansanterveystyö ja rakas sairaalahanke

Mannerheim-liitosta tuli Punaisen Ristin itsenäinen alaosasto vuonna 1925, vaikka käytännössä sillä oli paljon enemmän toimintaa, maanlaajuinen osastoverkosto ja kymmeniä tuhansia jäseniä.

Muistelmissaan Mannerheim nosti esiin Punaisen Ristin toimintamuotoja, jotka olivat erityisen lähellä hänen sydäntään.

Tällaisia olivat muun muassa vuonna 1926 alkanut sairasmajojen rakentaminen, sotavammaisista huolehtiminen, pula-ajan avustustoiminta, liikekannallepanosuunnitelmien laatiminen ja sairaanhoitajareservin perustaminen sotatilanteen varalle.

Myös Richard Faltinin harjoittama suulakihalkiopotilaiden leikkaustoiminta mainittiin. Faltinin pitkäaikainen unelma Punaisen Ristin omasta sairaalasta toteutui Mannerheimin kansansuosion voimin.

Vuonna 1928 Mannerheim lahjoitti 100 000 markkaa sairaalakeräyksen alkusummaksi ja vetosi suoraan kansakunnan eheytymiseen kehoituksellaan ”...yhteisymmärryksen ja ihmisrakkauden merkeissä kunnioittaa raskain uhrein lunastetun vapautemme muistoa pystyttämällä Punaisen Ristin sairaala, [...] yhteisin ponnistuksin aikaansaatu sairaala, joka olisi valmis ottamaan hoiviinsa niin ylhäisen kuin alhaisenkin, niin rikkaan kuin köyhänkin, olisi arvokkaalla ja valoisia tulevaisuudentoiveita antavalla tavalla todistava kansamme tahtovan tehdä työtä yksimielisyyden ja veljesrakkauden merkeissä.”

Presidentti P.E. Svinhufvud (1861–1944) ojensi Mannerheimille ensimmäisen Suomen Punaisen Ristin ansioristin, kun Euroopan uudenaikaisimpiin kuuluva sairaala vihittiin käyttöön 24.9.1932.

Sairaalan ensimmäisen ylilääkärin, tohtori Simo Brofeldtin (1892–1942) mukaan Mannerheim uhrasi lähes päivittäin kallista aikaansa sairaalaan liittyvään työhön koko kaksivuotisen rakennusurakan ajan. Mannerheim vaikutti jopa sairaalan julkisivun ja sisustuksen tyyliin.

Valmistautuminen maailmansotaan

Läpi 1930-luvun puolustusneuvoston puheenjohtajana toiminut Mannerheim pyrki vahvistamaan Suomen puolustusvoimien ja Punaisen Ristin sotavalmiutta. Sairaalavarastoja kartutettiin ja väestönsuojelusta tuli tärkeä teema.

Mannerheim painotti puheenvuoroissaan kansallisen yksimielisyyden ja puolustusvalmiuden merkitystä uhkaavassa maailmanpoliittisessa tilanteessa, jossa Hitler, Mussolini ja Stalin vahvistivat asemiaan.

– Mannerheim arvioi aikaisemmin kuin moni muu Suomessa, että sota tulee syttymään. Hän oli se huutava ääni korvessa, joka vaati valmistautumista, toteaa Turtola.

Talvisodan partaalla, syksyn 1939 ylimääräisten harjoitusten aikoina Mannerheim jopa vaati, että lottien pitäisi liittyä Punaisen Ristiin.

– Armeijan ylilääkäri Väinö Lindén (1889–1987) oli sitä vastaan, koska järjestöt olivat aivan erilaiset: toinen oli yleishumaani ja toinen maanpuolustusjärjestö. Myöhemmin miesten vastakkainasettelun kärjistyttyä Lindén joutui Mannerheimin hampaisiin ja hänet murskattiin, kertoo Turtola.

– Johtajana Mannerheim oli täydellinen auktoriteetti, eikä hän unohtanut, jos joku oli pannut vastaan. Hänen suunnitelmansa Lottien ja Punaisen Ristin yhteistyöstä ei kuitenkaan toteutunut organisaatiotasolla. Varmaan monet naiset kuuluivat molempiin järjestöihin, mutta sitä ei voinut velvoittaa.

Lindénin seuraajaksi Mannerheim nosti läheisen ystävänsä ja Punaisen Ristin johtokunnan pitkäaikaisen jäsenen, lääkintäeverstiluutnantti Eino Suolahden (1879–1951), joka oli toiminut äärioikeistolaisissa liikkeissä koko sotien välisen ajan.

– Mannerheim pelasi hyvin paljon henkilösuhteilla. Hän saattoi myös olla tavattoman pedantti ja halusi tietää kaikki yksityiskohdat. Toisaalta hän oli myös herrasmiesupseeri, joka herätti suurta ihailua ja kunnioitusta, Turtola kuvaa.

Sota-ajan erikoinen kaksoisrooli

Talvisodan syttyessä Mannerheimille syntyi ainutlaatuinen kaksoisrooli, kun Punaisen Ristin puheenjohtajasta tuli yhtäaikaisesti sotaa käyvän maan puolustusvoimien ylipäällikkö.

Helsingin pommitusten jälkeen sodan ensimmäisenä iltana Mannerheim kävi kiireistään huolimatta tarkastamassa tilanteen Punaisen Ristin sairaalassa, Vallilan ensiapuasemalla ja Annankadun sairaanhoitajatoimistossa ennen lähtöään Mikkelin päämajaan. Puhelinsoitto Kalastajatorpan omistajalle varmisti vielä kuuluisan juhlapaikan Punaisen Ristin varasairaalaksi.

Mannerheim valjasti tehokkaasti Punaisen Ristin palvelemaan maanpuolustuksen ja sota-ajan tarpeita. Sodan alussa järjestö luovutti armeijan käyttöön mm. yhdeksän kenttäsairaalaa, sairaalalaivan, desifioimisuuneja, noin 120 ambulanssiautoa sekä suuret määrät lääkintätarvikkeita.

Punaisen Ristin ylläpitämästä sairaanhoitajareservistä 3 800 sairaanhoitajaa meni puolustuslaitoksen palvelukseen, ja jatkosodan lopulla määrä oli noussut jo 5 500 hoitajaan.

Mannerheimin käskystä jatkosodan alussa perustettu Punaisen Ristin Apusisarjärjestö koulutti yli 3 500 nuorta naista työskentelemään sairaanhoitajien rinnalla sairaaloissa ja muissa vaativissa tehtävissä. Sotakirurgian koulutuksen saaneet lääkärit hoitivat haavoittuneita eri puolilla Suomea.

Myös Punaisen Ristin ja Mannerheim-liiton koko maan kattavalla kenttäorganisaatiolla oli keskeinen rooli viranomaisten ja kansalaisjärjestöjen yhteisessä vapaaehtoisen huollon organisaatiossa.

Vastuu sotavankikatastrofista

Suomen sotavankileireillä kuoli jatkosodan aikana arviolta 18 000 Neuvostoliiton sotilasta, suurin osa nälkäkevään 1942 aikana. Ankaran talven ja yleisen elintarvikepulan aikana tuhannet huonokuntoiset vangit menehtyivät aliravitsemukseen ja sen aiheuttamiin tauteihin.

Suomen Punainen Risti piti kirjaa vangeista, siirroista ja kuolemantapauksista, mutta sillä ei ollut valtuuksia tai resursseja puuttua oloihin leireillä, jotka olivat suoraan Mannerheimin ja Suolahden alaisia.

Tieto sotavankien katastrofaalisesta tilanteesta levisi myös ulkomaille, ja Neuvostoliitto hyödynsi sitä sotapropagandassaan.

Maaliskuussa 1942 Mannerheim vetosi kirjeitse Punaisen Ristin yhdistysten liittoon Genevessä: ”...olemme kriisitilanteessa, missä voimavaramme eivät kerta kaikkiaan riitä. Emme pysty edes takaamaan nykyisen tason säilyttämistä. Jokainen yritys lisätä vankien annoksia aiheuttaisi myös väestömme keskuudessa katkeruutta.”

Kirjeensä ylipäällikkö allekirjoitti Suomen Punaisen Ristin puheenjohtajana.

Ensimmäinen 5 000 kappaleen erä Amerikan Punaisen Ristin viiden kilon apupaketteja saapui vasta kesäkuussa, ja kokonaisuudessaan kansainvälinen apu kattoi vain muutaman päivän ruoka-annokset. Syksyllä 1942 kuoli vielä 3 000 vankia lisää, mutta Suomen elintarviketilanteen parantuessa kuolleisuus laski nopeasti.

– On häpeäpilkku, että niin paljon vankeja pääsi kuolemaan. Suolahden vastuu on suuri, mutta viime kädessä sotavankilaitos oli ylipäällikön alainen, joten Mannerheimin vastuuta ei voida kiertää, Turtola toteaa.

Arvovalta toi tuloksia

Saavutukset tehdään tyhjäksi – näillä katkeransävyisillä sanoilla Mannerheim otsikoi muistelmiensa vuosia 1919–39 käsittelevän osuuden. Luvun lopussa pitkä työsarka sosiaalisen toiminnan parissa herätti ikääntyneessä Suomen marsalkassa kuitenkin lämpimiä sävyjä.

”Osuuteni Punaisen Ristin ja Mannerheim-liiton toiminnassa on rajoittunut suurten suuntaviivojen hahmotteluun, ajatusten ja virikkeiden antoon sekä eräiden aloitteiden muotoiluun, jotka toisten taitavasti ja uhrautuvasti toteuttamina ovat johtaneet menestykseen.

Tämä työ on antanut minulle tyydytystä, ja olen kiitollinen siitä, että aikana, jolloin valtiovalta ei tarvinnut palveluksiani, olen tällä tavoin voinut hyödyntää maatani”, Mannerheim kirjoitti.

– Kun tasavalta oli vielä nuori ja moni toiminta haki suuntaansa, oli tavattoman merkittävää, että Mannerheim toi arvovaltansa ja työpanoksensa Suomen Punaisen Ristiin ja Mannerheimin lastensuojeluliittoon. Mannerheim ymmärsi yhteiskunnallisia kysymyksiä, kuten kansakunnan eheytyksen merkityksen, varsin laajasti, ja hän osasi käyttää sitä hyväksi. Monia asioita saatiin läpi hänen arvovallallaan, Turtola sanoo.

Punaisen Ristin ja Mannerheim-liiton neljännesvuosisadan jatkunut kaksoisorganisaatio purkautui eripuraisesti vuonna 1950. Mannerheim itse ei enää viimeisinä elinvuosinaan aktiivisesti osallistunut kummankaan järjestön toimintaan, mutta hän pysyi niiden puheenjohtajana loppuun asti.

Mannerheim kuoli Sveitsin Lausannessa 27.1.1951.

Teksti: Sami Sallinen