Vapaaehtoinen ystävä toi iloa jo 1950-luvulla

Voimakas muuttoliike töiden perässä maalta kaupunkeihin alkoi heikentää perhesiteitä 1950-luvulta lähtien. Elintaso kasvoi, mutta se ei suojannut ihmisiä yksinäisyyden kaltaisilta ongelmilta.

Samaan aikaan Punaista Ristiä ei enää tarvittu Suomessa sota-ajan apuun. Huomio kiinnitettiin entistä enemmän sosiaalisiin ongelmiin.

Aluksi huoli kohdistui etenkin syrjäseuduille yksin jääviin ikäihmisiin. Tärkeimmäksi tavoitteeksi muodostui se, että vanhukset voisivat jatkaa kotona asumista mahdollisimman pitkään. Asian edistämiseksi panostettiin kotiapuun, ja vuonna 1954 Punaisella Ristillä oli jo 470 ”kodissakävijää”. 

Yksinäisyys toipumisen esteenä

Ensimmäiset viralliset ystäväkurssit järjestettiin vuonna 1959 vapaaehtoisille, jotka vierailivat sairaaloissa pitkäaikaishoidossa olevien potilaiden luona. Vapaaehtoiset toivat seuraa kaikenikäisille potilaille ja auttoivat käytännön asioiden hoitamisessa, kuten kirjeiden kirjoittamisessa ja ostosten tekemisessä. 

Mallia otettiin Keski-Euroopasta ja Norjan Punaisesta Rististä, joissa aloitettiin toisen maailmansodan jälkeen ”potilaan ystävä” -toiminta. Sen tavoitteena oli auttaa kauas läheisistään joutuneita sairaita ja haavoittuneita amerikkalaisia sotilaita. 

Tässä työssä olen todella tuntenut toteuttavani Punaisen Ristin tarkoitusta: auttaa, missä apua tarvitaan.

Huomattiin, että ne sotilaat, joilla oli perheet mukana ja ystäviä lähellä, paranivat nopeasti. Muilla ei riittänyt samalla tavalla parantumisen halua. Niinpä paikalla olevat omaiset ryhtyivät vierailemaan myös niiden potilaiden luona, joilla ei ollut omaisia lähellä.

Moni lapsipotilas sai ystävän nuoresta vapaaehtoisesta

Sairaaloissa idea herätti aluksi epäilyjä. ”Meidän kynnyksemme yli ei kyllä tule yhtään vierasta naista sekoittamaan asioitamme. Eiväthän ne ymmärrä yhtään mitään sairaalatyöstä”, muistelee Gertrud Wichmann erään sairaalan ylihoitajan reaktiota Punaisen Ristin lehdessä vuonna 1989.

Wichmann toi ystävätoiminnan sairaaloihin yhdessä Toini Meurmanin kanssa. 

Ovi ystäville aukesi vähitellen, kun heidät luvattiin perehdyttää huolella. Vuoteen 1962 mennessä toiminta oli levinnyt 12 paikkakunnalle ja koulutettuja ystäviä oli yli 300. 

Vapaaehtoisissa toiminta herätti laajaa kiinnostusta. Erityisesti nuoria hakeutui paljon varsinkin lapsipotilaiden ystäviksi. 17-vuotias vapaaehtoinen Eeva Harjunen Helsingistä kertoo vuoden 1960 Punaisen Ristin lehdessä vapaaehtoistyöstä järjestön perustamassa puhehäiriöisten lasten asuntolassa:

“Meitä on muutamia tyttöjä kerhomme piiristä, jotka käymme ulkoiluttamassa asuntolan lapsia ja leikkimässä heidän kanssaan. Tässä työssä olen todella tuntenut toteuttavani Punaisen Ristin tarkoitusta: auttaa, missä apua tarvitaan. Lisäksi puuhailu näiden lasten kanssa on ollut tavattoman hauskaa.”

Vuosien mittaan ystävätoiminta on laajentunut yhä monimuotoisemmaksi. Nykyään vapaaehtoisia ystäviä on jo noin 8 200, ja ystävän voi saada kuka tahansa sitä kaipaava: esimerkiksi ikäihminen, nuori, omaishoitaja tai maahanmuuttaja.

Teksti: Kiia Etelävuori