Elina Pekkarinen kirjoittaa itsenäistyville, ettei yksin tarvitse pärjätä

Itsenäistynkö koskaan?

Lapsuuteni mahtui paljon erilaisia aikuisia. En koskaan lakannut hämmästelemästä, miten erilaisia he olivatkaan. Osa heistä oli turvallisia ja vakaita, osaa mielialat ja elämäntilanteet heittelivät kuin lastuja laineilla.

Lähtemättömän vaikutuksen minuun teki kummisetäni, joka oli sairastunut bipolaariseen häiriöön jo nuorena. Pääsääntöisesti hän oli rauhallinen ja surumielinen mies, joka kävi meillä saunomassa ja syömässä viikoittain. Maniavaiheet tekivät hänestä kuitenkin epävakaan koheltajan, joka saattoi kadota maailmalle. Erään manian huippuvaiheessa hän osti minulle kilpikonnan ja itselleen skootterin, jolla hän ajeli ympäri maata. Nämä vaiheet päättyivät aina velkakierteeseen ja sairaalaan, joskus pitkiksikin ajoiksi.

Teini-ikäisenä koin kasvavaa tyytymättömyyttä aikuisia kohtaan. Tutut aikuiset olivat kuin toiselta planeetalta – aivan pihalla nuorten maailmasta. Tuntemattomat aikuiset taas vaikuttivat etäisiltä ja vihamielisiltä. Tärkeimmiksi ihmisiksi tulivatkin kaverit, joiden seurassa kohelsimme menemään enemmän tunteiden kuin järjen voimalla.

Tuo 1990-luvun taite oli koko maailmassa vauhdikasta ja levotonta aikaa, kuin globaali kopio kummisetäni maniahuipuista. Suomessa vauhti pysähtyi lamaan, joka ajoi kortistoon niin opettajat kuin lastensuojelun sossutkin. Joka viides aikuinen oli työttömänä, opettajan sairastuessa kouluissa oltiin keskenään ja kunnat sulkivat nuorisotilansa.

Jälkeenpäin olen miettinyt, että moni meistä taisi välttää viranomaisten väliintulot juuri laman vuoksi. Suomesta tuli surumielinen maa, jonka katuja kehystivät tyhjentyneet liiketilat, pubit ja kirpputorit.

Kunnat tarjosivat yhä vähemmän apua nuorille, joista moni jäi hädän hetkellä heitteille. Monelta perheeltä menivät alta työt, asunto ja omaisuus, eivätkä supistetut palvelut pysyneet kysynnän perässä. Niin idästä kuin etelästä Suomeen saapuivat ensimmäiset isot maahanmuuttajaryhmät, jotka joutuivat kotoutumaan ilman kotouttamista. Järjestöt ja vapaaehtoistoimijat ottivat hoitaakseen lukuisia yhteiskunnan tehtäviä. Tuohon suureen murrosvaiheeseen perustettiin myös Nuorten turvatalot, joista nuoret saattoivat löytää yösijan ja turvallisen aikuisen.

Tuo ajanjakso tuli elävästi mieleeni, kun kuuntelin kokemuksianne itsenäistymisestä. Moni asia on nyt paremmin, sillä yhteiskunta on rakentanut nuorille tiivistä turvaverkkoa. Yksi asia ei kuitenkaan ole lainkaan muuttunut: yhteistä kertomuksillenne oli ristiriitainen kokemus ihmissuhteista.

Vaikka palvelujärjestelmä olisi tappiinsa viritetty, toiset ihmiset voivat olla sekä ongelmien lähde että niiden ratkaisu, he voivat haavoittaa ja he voivat pelastaa. He voivat toimia oman elämämme peileinä tai hajottaa sen miljooniksi palasiksi. Maailma rakentuu heistä, sillä sosiaalinen todellisuus on toisissa ihmisissä. Ilman heitä ei olisi meitä, ilman sinua ei olisi minua.

Tämän sosiaalisen elämän perusolemuksen hyväksyminen on ollut tärkein saamani opetus. Että itsenäisyys ei tarkoita irrottautumista toisista ihmisistä, vaan kiinnittymistä heihin uudella tavalla. Se tarkoittaa mahdollisuutta tehdä valintoja haitallisten ja hyödyllisten, satuttavien ja parantavien sekä tuhoavien ja korjaavien ihmissuhteiden välillä.

Itsenäisyys on kykyä puolustaa omia arvoja ja valintoja, mutta taitoa huomata, milloin kannattaa kuunnella toisia. Ennen kaikkea itsenäisyys on mahdollisuus rakentaa elämää itsensä näköiseksi, sellaiseksi, jossa itsellä ja läheisillä on hyvä olla. Tähän rakennustyöhön meistä jokainen tarvitsee hyvien ihmisten apua.

En siis koskaan itsenäisty ihmiseksi, joka pärjäisi yksin. Haluan luottaa siihen, että minusta huolehditaan, vaikka olisin kuin lastu maailman merillä – tai että voin auttaa, jos joku joutuu maailman myrskyihin. Tämän muutoksen haluaisin nähdä koko maailmassa: että jokainen saisi kokemuksen avun antamisesta ja saamisesta. Että jokainen voisi luottaa siihen, että me huolehdimme toisistamme. Toivon, että sinunkin läheltäsi löytyy ihmisiä, jotka tukevat sinua itsenäistymään yhdessä toisten kanssa.

Kaunista kesää toivottaen,

Elina Pekkarinen