Fatima Verwijnen näkee itsenäistymisen oivaltamisena

Itsensä löytäminen lähtee oivalluksesta

Kahdeksannen luokan kevätjuhlissa se iski kunnolla. Ajatus siitä, ettei musta tule yhtään mitään.

Se iski jossain siinä kohtaa kun huomasin olevani taas ainoa, jonka vanhemmat eivät tulleet paikalle. Se, jolle opettaja ei hymyile todistusta ojentaessaan. Myöhässä paikalle tullut tyyppi. Se hankala tapaus.

Olin juuri ”se” tyyppi. Se, jonka kanssa vanhemmat toivoivat, ettei oma lapsi liiku. Liian äänekäs luokassa, se joka on aina hankaluuksissa. Vaikea olin myös kotona. En yhtään kuulemma kuin muiden lapset, ne jotka osaa. Ne hyvät nuoret, joita ei tarvitse hävetä.

27-vuotias minä osaa katsastella lapsuuttaan rauhallisen objektiivisesti. Ymmärrän huono-osaisuuden kasautuvan helpommin alemman sosioekonomisen luokan perheille, se vihainen vanhempi on ollut ennemminkin vailla työkaluja, ja stressaantunut – kuin syvästi inhonnut jälkikasvuaan.

Nykyään osaan helposti yhdistää opettajien turhautumisen resurssipulaan, ja ystävieni vanhempien kieltojen koskien kanssani olemista pelkoon.

Mutta 14-vuotias minä ei osannut. Kahdeksasluokkalaisen itseni oli hankala käsittää, miksei mikään toimi, ainoan järkevän syyn mielestäni löysin itsestäni. Mikään ei onnistu, koska olen huono. Kukaan ei pidä minusta koska olen paha. Huonoista päivistä tuli kuukausia ja pahasta olosta identiteetti.

Ongelmanuoreksi kerran itsensä koettuaan mielikuvaa on yllättävän hankala purkaa. Huonouden kokemusta ylläpitää kehä: käyttäydyt huonosti, ympäristö vastaa tähän negatiivisesti, palaute vahvistaa jo olemassa olevaa huonommuuden tunnetta, ja yksilö alkaa muodostaa identiteettiään saamansa palautteen ympärille. Ja näinhän siinä kävi.

Siitä hankalasta teinistä tuli entistä hankalampi. Näpistely ja juominen olivat tietynlainen keskisormenosoitus, vaikka silloin en sitä niin osannutkaan ajatella. Jos yhteiskuntaa ei kiinnosta minä, miksi itsekään seuraisin sääntöjä? Näennäisen kapinallisuuden alla oli kuitenkin pelokas lapsi, joka tunsi kateutta siitä, että kavereilla oli kotiintuloajat. Ainakin niistä välitettiin.

Välittämisen tärkeydestä oli kyse omassakin tilanteessa. Jos kukaan ei ole kiinnostunut elämästäni, miksi minä olisin? Kapinan jälkeen tuli suru. Turtuminen. Tuntui, että elämä lipui sormien läpi, enkä saa siitä otetta. Elämä oli kuin vuoristorata, ilman turvavyötä.

Vaikka vaikeasta nuoruudesta on jo hetki, tunnen silti kuin eilisen sen miltä tuntuu kokea olevansa arvoton. Välillä toivon voivani palata noihin hetkiin ja halata itseäni. Kertoa sen, minkä ympärillä olevani aikuiset unohtivat kertoa: olet arvokas, kaikesta huolimatta. Sullakin on lupa onnistua, uskon suhun.

Oma kokemus onkin tuonut valtavaa ymmärrystä oireilevia nuoria kohtaan, ja kun näen uutisotsikoissa sanan ”ongelmanuori”, tiedän mistä on kyse. Ongelmaksi yleisessä keskustelussa kääntyvä henkilö on kuin se nuori minä, hukassa ja mahdollisesti hyvin yksin. Lukiessani haasteellisiksi mediassa kuvailluista lapsista, mieleen tulee sanonta: ”Lapsi joka ei tunne kylänsä lämpöä, vaikka polttaa paikan maan tasalle tunteakseen sen”. Siitä tässä on juuri kyse.

Hankaluus on oire toivottomuudesta. Ei merkki pahuudesta.

Toivoton olin minäkin. Toivottomuudessa elo vei tilanteeseen, jossa en välittänyt lopulta mistään. Ihan sama, mitä väliä? Elämää on yllättävän haasteellista suunnitella, jos ei kiinnosta edes nousta sängystä – saati sitten miettiä tulevaisuutta.

Kyky olla välittämättä ei yllättäen osoittautunut kokonaan huonoksi asiaksi. Hälläväliä-asenne ulottui myös muiden mielipiteisiin. Kun en jaksanut enää miettiä muiden mielipidettä itsestäni, löysin tietynlaista vapautta. Vapauden kokemus toi yllättävää paloa. Kapinallinen minä koki, ettei maailma ole merkityksellinen ollenkaan, mutta toivottomuuteen uppoamisen sijaan löysinkin itseni ajatuksen ääreltä, joka meni jotenkin näin: ”Kun millään ei ole mitään väliä, voin tehdä mitä vaan. Voisin vaikka kirjoittaa?”

Merkityksen katoaminen kaikelta vei minut lopulta itseni luokse.

Kun yhdeksän vuotta sitten kirjoitin ensimmäistä kertaa rasismista, en ajatellut olevani hyvä, eikä sillä edes ollut väliä – halusin vain kirjoittaa. Ei ollut merkityksellistä, onko se hyvää. Merkityksellistä oli se, että annoin itselleni luvan kokeilla uudenlaista roolia. Sain luvalla sovittaa itselleni viittaa, jota koulumaailmassa en koskaan olisi uskaltanut kokeilla. En ollutkaan enää vain ”se”, olin rohkea. Muuntaessani mieltäni tekstin muotoon palasin lapsuuteen. Palasin siihen ekaluokkalaiseen itseeni, joka oli ylpeä siitä, että osasi jo lukea tullessaan kouluun, muistin ajan ennen huonommuuden kokemusta. Ja onneksi muistin.

Muisto antoi toivoa. Uskalsin uudessa roolissani ensimmäistä kertaa katsoa ympärilleni ja kysyä, antoiko kukaan mahdollisuutta muuhun? Olisinko todella voinut vaatia teini-ikäiseltä itseltäni kykyä loistaa – ympäristössä, joka antoi tilaa vain selviytymiseen?

En olisi. Tämä oivallus pelasti minut. Surullista on, että oivalluksen sai varhaisaikuistunut minä, ei lapsuudessa läsnä olleet aikuishahmot. Syyllisyys elämäntilanteesta ajaa helposti ajatuksiin, joissa yksilö kokee, että on ansainnut tilansa – miksi ei ollut kuin muut. Rakenteellisen huono-osaisuuden monimutkaisuuden ajattelu ei ehkä käy mielessä, vaikka pitäisi. Mutta onko se kuitenkaan ihme?

Yhteiskuntana emme selkeästi ole osanneet käsitellä suhdettamme huono-osaisuuteen ja siitä nouseviin lieveilmiöihin. Tiedon puutteesta ei varsinaisesti ole kyse. Tutkimus toisensa jälkeen kertoo karua kieltä esimerkiksi köyhyyden luoman stressin vaikutuksista kasvaviin lapsiin. Ymmärrämme loistavasti hyvien yhteisöjen merkityksen lapsen kehityksessä.

Tieto kuitenkin näyttää unohtuvan, kun kohtaamme oireilevia nuoria. Puhe huono-osaisuudesta ja mielenterveyden haasteista kääntyykin julkisessa keskustelussa kauhisteluksi ongelma-ihmisistä.

Ilmiö ei ole uusi, ihminen on kautta aikojen jaotellut ihmisiä meihin ja muihin. Yleensä ”niiden” rooli on toimia osoituksena siitä, milloin mikäkin yhteiskunnassa on pielessä.

Mitä tulisi siis tehdä? Vastaus ei loppujen lopuksi ole kauhean hankala. Tulee välittää enemmän.

Turvatalojen nuorten tekemässä sitaattileffakokoelmassa toistuu viesti yksin jäämisestä, turvattomuudesta ja toisaalta myös välittämisen tärkeydestä. Että miten merkityksellistä on, kun joku välittää. 

Välittämisen lisäksi toivon meiltä yhteiskuntana kykyä nähdä toinen potentiaalin kautta. Jospa seuraavaksi kun kohtaamme oireilevan nuoren, emme kysy miksi olet tuollainen vaan kysymme, mitä sinulle tapahtui? Mitä jäit vaille? Huonon palautteen sijaan kerromme potentiaalista, leimojen sijaan puhumme virheistä. Kun kohtaamme ihmisen empatialla, emme oletuksilla, annamme mahdollisuuden valita toisenlainen identiteetti.

Aikuistumisessa on kyse oivaltamisesta. Yhteiskunnan tuleekin tarjota mahdollisuuksia oivaltaa, kykyä sovitella parempia rooleja.

Tekstiä lukevalle nuorelle sanoisinkin: Löydä kuka olit, ennen kuin maailma kertoi sinulle kuka olet.