Leif Hagert haastaa kuuntelemaan nuoria aikuisia

Tukea tarvitseville ja tilaa jokaiselle

Viljamäentiellä keltaisessa kerrostalossa asuivat Milo ja Nelma. He olivat olleet naapureita ja kavereita lapsesta lähtien. He olivat tottuneet tekemään asioita samaan aikaan, lukion valmistumisesta kesäturkin heittämiseen. Nyt heillä oli sama muuttopäivä edessä, molemmat muuttivat omilleen.

Muuttopäivän aamuna Viljamäentien pihalla oli apea tunnelma, kun kaverukset hyvästelivät lapsuudenkodin pihat ja siellä hankitut yhteiset muistot. He vakuuttelivat itselleen ja toisilleen sitä, että heidän välinsä eivät muutu, vaikka julkisilla toisen luokse matka kestää melkein Titanic-elokuvan verran.

Nelman isä ajoi pihaan täyteen ahdetun auton ja perävaunun kanssa. Kaverusten apeus vaihtui hetkellisiin naurun pyrskähdyksiin, kun he näkivät Nelman isän mestarinäytteen tehokkaasta tilankäytöstä. 

Sitten kaverit halasivat viimeistä kertaa tuon keltaisen kerrostalon edustalla. Kun perävaunun valot katosivat nurkan taakse, nosti Milo Ikean kassinsa, jossa oli hänen koko omaisuutensa ja lähti astelemaan lähintä bussipysäkkiä kohti, määränpäänä tulevaisuus. 

Itsenäistyminen voi jännittää

Sen myötä tulee vapautta, mutta myös paljon vastuuta. Se on askeleiden ottamista kohti jotakin uutta ja tuntematonta.

Tälle matkalle nuori voi tarvita aikuista, johon pystyy tarvittaessa nojaamaan. Apua voi tarvita asunnon hankkimisesta kodin ja laskujen hoitoon.

Meillä on monesti tietynlainen kuva perheestä; siihen kuuluu kaksi vanhemmuudelle omistautunutta aikuista, turvallinen ilmapiiri ja pullan tuoksu. Jokaisella ei ole tällaista kotia. Erilaisten kotien ja perheiden moninaisuus olisi hyvä ymmärtää ja tämän kautta myös se, että nuoret lähtevät kohti itsenäistymistä hyvin erilaisista lähtökohdista. 

Erilaiset projektit tarjoavat tukea nuorille. Ongelmana näissä voi olla se, että ne on kohdennettu tietyille paikkakunnille, eli ne eivät ole jokaisen nuoren käytettävissä.

Toisena ongelmana voi olla se, että nämä ovat määräaikaisia. Tarvitaan pysyviä toimintamuotoja, joista nuori saa hakea apua matalalla kynnyksellä. Näiden palveluiden kautta nuori voi saada mahdollisesti ainoan auttavan aikuisen elämäänsä. Siksi onkin ikävää, että toiminnan loppuessa nuori voi olla jälleen yksin ja lähtötilanteessa.

Yksi yhteiskuntamme epäkohdista on se, että nuoria ei aina kuunnella. ”Kyllä sitten ymmärrät, kun ikää tulee lisää”. Tämänkaltaisilla fraaseilla nuori pannaan odottamaan aikaa, jolloin hänen mielipiteillänsä on arvoa. 

Nuorten ääni pitää kuulua heitä koskevissa asioissa ja yhteiskunnallisessa keskustelussa. He ovat oman elämänsä ja tilanteensa asiantuntijoita, ja jos heillä on huoli esimerkiksi ilmaston lämpenemisestä, niin heillä on huoli tulevaisuudestaan. Greta Thunberg on loistava esimerkki siitä, kuinka paljon nuori voi saada aikaan, kun hänelle annetaan tilaa ja häntä kuullaan.

Minulle oli teini-ikäisenä selvää, mistä halusin puhua. Halusin nostaa esille minun ja tuttavieni kokemaa rasismia, mutta kukaan ei halunnut kuulla siitä. Minua neuvottiin olemaan hiljaa, rasismia vähäteltiin tai puheenaihetta vaihdettiin. Aihe näytti aiheuttavan monelle kiusallisen olon.

Yksi suurimmista huolistani olikin, että minun ääneni ei kuulu, sitä ei haluta kuulla. Aluksi luulin, että ihmisten välinpitämättömyys asiaani kohtaan johtui sen aiheuttamasta kiusallisesta olosta. Nyt myöhemmin huomaan, että aiheeni haastavuuden lisäksi ikäni on ollut yhtenä tekijänä sille, miksi minua vähäteltiin. Samaa vähättelyä kohtaavat monet muut,  muun muuassa ilmastoasioiden puolesta toimivat nuoret.

Minun väylänäni toimi some; sain sen kautta ääneni kuuluviin. Parhaimmillaan joillakin minun twiiteilläni on ollut yli 100 000 näyttökertaa. Tämä tuntuu erittäin rohkaisevalta ja voimaannuttavalta ihmisestä, jonka huolta ei aiemmin haluttu kuulla.

Kenenkään nuoren ei pitäisi joutua odottamaan vuosia, että hänet nähdään ja kuullaan. Jokaisella pitää olla oikeus elää omannäköistä, turvallista elämää ja mahdollisuus vaikuttaa tulevaisuuteensa.

Ystävällisin terveisin,

Leif Hagert