Satu Olkkonen rohkaisee kirjeellään itsenäistyviä nuoria

Tullaksemme siksi, joka olemme 1/2

Vielä tänään ehdin olla hiljaa
Ehdin surra
sitä, että pelkäsin

Sanat, jotka olisin tarvinnut
päästäkseni lentoon.
Voidakseni palvella
rakkaudella
tunteilla
viisaudella ja voimalla
Ottaakseni käyttöön kaiken tämän

Opettaja, joka olisi nähnyt ja sanonut ääneen
Kysynyt vielä uudestaan, varmistanut, että lähden

Vanhemmat, jotka juuri sinä päivänä olisivat nähneet joko minut tai koirankopin katon yli. Mahtavaa! he olisivat sanoneet. Näkymät ovat hyvät! 

Millainen lämpö siitä olisi levinnyt! Seikkailu olisi voinut alkaa, mukana eväät, joita ahmia.

Miksi piti ottaa luulot pois? Miksi väittää varjelun nimissä, että mikään ei kanna, ei kannata ja että maailma on vain vaarallinen? Minkä suojan siitä saa?

Lämpö, se olisi riittänyt. Katse, nyökkäys. Sinusta on. Anna mennä. Lennä. Älä jää yksin. Tee hyvin.

Ehdin surra vielä tänään, 54 vuoden iässä, jos saan kiinni, miltä siipeni katkoin. Ei se ole turhaan. Ehdin vielä tehdä siitä keväisen karjaisun, pamfletin, näytelmän tai laulun – ei ole toista kaltaistasi. Ehdin kysyä jokaiselta vastaantulevalta sanat, jotka he haluaisivat kuulla. Ja sitten minä sanon ne. Se on minun tarkoin valittu taisteluni.

Annan sinulle sanasi takaisin eväspaperiin käärittynä. Sinä olet sanonut ne, elämän vakavat, vaikeat ja tärkeät asiat.

Minä olen vain ollut tässä, nyökännyt ja katsonut silmiin. Tee hyvin. Raivaa tiesi. Älä jää yksin. Mikään tämä ei ollut turhaan, vaikka muutaman päivän olisi voinutkin vaihtaa. Tiede, se mitä teen, sekin kuvitellaan.

Sanoin kerran Nuorten turvatalolla olleelle: paras kosto on elää hyvin! Voisiko se sopia sinullekin eväsleipien kyytipojaksi?

Tullaksemme siksi, joka olemme 2/2

Synnyin vapaaksi. Siihen korttiin ei kuuliaisen, tunnollisen ja häpeäherkän sopinut katsoa. Mitä siitäkin olisi tullut? Sellaisesta luomistyöstä? Sellaisesta innostumisesta ja herkkyydestä?

Tuhlasin vuosia. En ymmärtänyt, että tuhlasin. Luulin olevani joku fucking carpe diem. Luulin, että oli vapaus. Luulin, että kaikki esteet olivat vain minussa.

Katsoin heitä, joista puuttui toden tuntu. Olin heidän kanssaan samoissa huoneissa ja niissä, joita luulin juhliksi. Heistä oli leikki kaukana. He laskeskelivat, kuka mitäkin, niin kuin minä nyt – kalkulakäärmeet.

Heitä ei hurmannut kutsu seikkailuun, sellaiseen, joka olisi seikkailu vain yhdessä. Sellaiseen, joka olisi ollut kaunista – art of living. Heillä ei ollut aikaa tai kiinnostusta sellaiseen, paitsi jos olisi ollut personal trainer, joka olisi kuiskinut, miten erinomaista, miten ylivoimaista. Pitäisikö siitä olla kiinnostunut? Jos en ole?

Niistä saadaan otsikoita. Niille tarinoille on kertojia, joille kukaan ei kertonut, että kyllä, tämä kaikki on sinua varten niin kuin kaikkia muitakin. 

How to be in the world without being centre of the world?  

Tuo kysymyksen pohtiminen lohduttaa minua tänään, kun epäilen potevani misantropiaa. 

Kirjoita minulle kirje. Puhutaan vaikka solastalgiaa tai siitä, miten olla kotonaan maailmassa.

Terveisin,

Satu