Ystävän vierailu on viikon kohokohta

Ensin keitetään kahvit – laihat kahvit, tietenkin. Marita Kivinen, 76, ja Pirjo Hietikko, 67, pitävät nimittäin molemmat laihasta, teenvärisestä kahvista. Eripuraa ei synny oikein mistään muustakaan. Vaikka kaksikko on pitänyt yhtä jo kymmenisen vuotta, he eivät muista riidelleensä koskaan.

– Olemme kai sillä tavalla samanlaisia, ettei ole tarvinnut änkätä. Ei, vaikka me puhumme ihan kaikesta mahdollisesta, Pirjo sanoo.

Marita ja Pirjo ystävystyivät Punaisen Ristin ystävätoiminnan kautta, kun Pirjo otti yhteyttä Punaisen Ristin Ilmajoen osastoon.

– Sanoin, että nyt minä tarvitsisin ystävää. Ei aikaakaan, kun minulle soitettiin takaisin, että tämmöinen Marita olisi. Minä sanoin siihen, että no mahtavaa, me tunnemmekin jo!

Ilman Maritaa en kauheasti tapaisi muita ihmisiä.

Sattumalta Marita oli aiemmin työskennellyt kotiavustajan tehtävissä Pirjolla muutaman tunnin viikossa.

– Tosin emme me silloin hirveän paljon ehtineet juttelemaan. Kotiavustajana aika meni kotihommissa, minä siivosin ja leivoin, mutta kyllä me ennestään tuttuja olimme, Marita muistelee.

Minäkin saan tästä paljon. Joka kerta, kun lähden Pirjon mökistä, olen paremmalla tuulella.

Punaisen Ristin vapaaehtoisena ystävänä toimiminen ei ole Maritalle työtä eikä velvollisuus, vaan aitoa, vastavuoroista ystävyyttä.

– Minäkin saan tästä paljon. Joka kerta, kun lähden Pirjon mökistä, olen paremmalla tuulella. Pirjo on niin positiivinen, että se tarttuu!

Pirjo taas kuvailee Maritan vierailuja viikkojensa pelastukseksi.

– Ilman Maritaa en kauheasti tapaisi muita ihmisiä. Minun liikkumiseni on huonoa, enkä käy oikein missään. Rollaattorin avulla teen kyllä lenkkejä, ja toisinaan me käymme Maritan kanssa hautausmaalla puolisoni Ollin haudalla.

Naisten kesken

Maritan ja Pirjon sanailu on hauskaa seurattavaa. Naurunpyrskähdykset sävyttävät juttuja, kun ystävykset välillä naljailevat hyväntahtoisesti toisilleen. Toista uskaltaa ”huudattaa”, kuten Etelä-Pohjanmaalla sanotaan. Se on merkki luottamuksesta.

– Pystyn puhumaan Maritalle kaikki asiani. Meidän välillämme ei ole salaisuuksia, Pirjo sanoo.

Kun ystävykset alkavat ”toimittelemaan” kahvipöydän ääressä, miesväki saa luvan poistua. Kun he tapaavat välillä Maritan kotona, Maritan puoliso Kari jättää naiset keskenään. Myös Pirjon miehellä Ollilla oli tapana antaa naisille turinointirauha.

Kahdenkeskinen oleminen tuntuu molemmista tärkeältä.

– Vaikka aluksi kyllä ajattelin, että Marita hermostuu minuun, kun minä puhun niin paljon, Pirjo sanoo.

Marita vakuuttaa kyllä kertovansa, jos niin käy.

– Olemme molemmat puheliaita, kuten kuuluukin, hän toteaa.

Pirjo lisää, että ystävän tärkein ominaisuus on kuitenkin taito kuunnella. 

– Siinä Marita on verraton.

Monta rautaa tulessa

Vapaaehtoisena ystävänä Marita on toiminut jo pitkään. Tällä hetkellä hänellä on Punaisen Ristin kautta kaksi ystävää, joita hän käy säännöllisesti katsomassa. Maritan vapaaehtoisrepertuaari on muutenkin vakuuttava: Punaisen Ristin lisäksi hän on mukana Eläkeliiton, Sydänyhdistyksen ja Ilmajoen musiikkijuhlien toiminnassa. Kaiken lisäksi Marita on viime aikoina tehnyt sijaisuuksia entisellä työpaikallaan, kuntouttavaa työ- ja päivätoimintaa järjestävällä Ilmajoen Toimintatalolla.

– Sanotaanko vaikka näin, että minun käytössäni meidän kotimme ei paljoa kulu, Marita nauraa.

Kun Maritalta kysyy, miten hän ehtii kiireisen arkensa keskellä olemaan mukana ystävätoiminnassa, hän hiljenee tuumaamaan asiaa hetkeksi.

– En ole mitenkään uskonnollinen, mutta jotenkin minä ajattelen, että tämä on minulle annettu. Minä pidän ihmisten seurasta ja haluan auttaa.

Jutunjuurta riittää

Välillä Pirjo ja Marita muistelevat vanhoja asioita. Molemmat ovat tehneet monipolvisen työuran. Marita on työskennellyt tekstiilialalla ja kehitysvammaisten parissa. Pirjon ensimmäinen työpaikka nuorena tyttönä oli teurastamossa.

– Muistan vieläkin, miten pitelin sian takajaloista kiinni, kun sitä pistettiin. Kaikenlaista sitä on pitänyt tehdä!

Marita on antanut minulle paljon.

Pirjon työura katkesi jo pian nelikymppisten jälkeen. Hänellä on useampia pitkäaikaisia sairauksia, jotka heikentävät liikuntakykyä ja jaksamista. Vastoinkäymisistä huolimatta Pirjon elämänasenne on aurinkoinen. Hän esittelee tupakeittiönsä seiniä kiertäviä valokuvia. Kaksi lasta, neljä lapsenlasta ja yksi lapsenlapsenlapsi ovat mielessä joka päivä. Pirjo näkee heitä säännöllisesti, vaikka useamminkin voisi. Yksi lapsenlapsista harrastaa jääkiekkoa.

– Muistatko, kun kävit Ilmajoki-hallissa katsomassa hänen peliään? Marita kysyy, ja tietenkin Pirjo muistaa.

Maritalla itsellään on yksi lapsi ja kaksi lapsenlasta. Jälkikasvun touhuissa ystävyksillä riittää aina juteltavaa.

Nyt pirtinpöydän ääressä raikaa taas nauru. Aina niin ei ole ollut, mutta ystävykset pitävät yhtä myös synkempinä aikoina.

– Kun Olli kuoli, Maritasta oli minulle valtavasti apua. Me puhuimme paljon, ja Marita antoi minulle aivan ihanan kirjan, johon sain kirjoittaa ajatuksiani. Marita on antanut minulle paljon, Pirjo sanoo.

Teksti: Kirsi Haapamatti

Artikkeli on julkaistu ensimmäisen kerran Punainen Risti -lehden numerossa 1/2025.