Elina Hirvonen lähettää tärkeän viestin itsenäistyville nuorille

Jos minulla olisi ollut lukiovuosinani mahdollisuus päästä internetiin, yleisin googlehakuni olisi ollut: miten tehdä itsemurha niin, että se näyttää onnettomuudelta? Mutta 90-luvun alkupuolen Suomessa vain tutkijat pääsivät internetiin.

”Olen 16-vuotias, ja haluan kuolla”, sanoin terapeutille, jonka vastaanotolle äiti varasi minulle ajan sen jälkeen, kun huomasi flanellipaitani pitkän hihan alta vilahtavan viillellyn ranteen.

”Upeaa”, terapeutti vastasi. ”Jos olisit Intiassa, sinua pidettäisiin valaistuneena!” Terapeutti ehdotti, että aloittaisin transsendenttisen meditaation kurssin ja lupasi opettaa minua itse.

Seuraavan kerran tapasimme terapeutin kotona. Lattialla oli vesimaljoihin aseteltuja kukkia ja kynttilöitä, seinällä intialaisen gurun kuva. Terapeutti sytytti kynttilät, otti maksun käteisenä, pyysi minua istumaan risti-istuntaan seinän viereen asetetulle tyynylle, sulkemaan silmäni ja hengittämään syvään. Hän antaisi minulle mantran, jota en saisi paljastaa muille. Mantra oli: auummmm.

Terapeutti oli ensimmäinen aikuinen, jolle yritin kertoa, miten paha minulla oli olla. Oli musertavaa, että hän ei kuunnellut eikä kysynyt lisää. Se vahvisti ajatusta, joka minulla oli jo ollut: kenellekään ei kannattaisi puhua. Kukaan ei voisi ymmärtää tai auttaa minua.

Kun ystäväni valmistautuivat ylioppilaskirjoituksiin ja pohtivat tulevaisuuttaan, minä yritin vuoroin kuolla ja vuoroin pysyä hengissä. Kotona ei aina ollut turvallista, joten vietin välillä öitä ystävien ja poikaystävien luona, välillä asuin yksin pienessä vuokrahuoneessa toisessa kaupunginosassa. Koulussa kävin harvoin. En puhunut kenellekään siitä, mitä elämässäni tapahtui. Kun yritin ajatella tulevaisuutta, näin vain kylmän, yksinäisen pimeyden.

Tuo aika palasi mieleeni, kun kuuntelin teidän kokemuksianne ja ajatuksianne tekemiltänne videoilta. Ensimmäisenä haluan sanoa: älä koskaan ajattele, että kipeät kokemukset olisivat sinun vikasi. Älä koskaan usko, jos joku sanoo, että olet vääränlainen siksi, mistä tulet, miltä näytät, mihin uskot, ketä rakastat, mitä olet kokenut tai millaista elämäsi on. Olet arvokas juuri sellaisena kuin olet.

Kasvoin aikuiseksi Suomessa, joka oli monin tavoin erilainen kuin nyt. Masennuksen, itsetuhoisuuden ja mielenterveysongelmien kaltaisista asioista ei ollut tapana puhua. Seksuaalinen häirintä oli yleistä, mutta sille ei ollut sanoja. Kenellekään meistä häirintää kokeneista ei tullut mieleenkään, että asioista voisi puhua, tai että niitä voisi muuttaa. Ajatus, että perheiden ongelmat on pidettävä perheen sisällä, oli vahva. Koska internetiä ja sosiaalista mediaa ei ollut, oli vaikea kuvitella, että jossain saattaisi olla joku, joka olisi kokenut samaa tai saattaisi ymmärtää. Vähemmistöjen oikeuksia tunnistettiin nykyistä vähemmän, jos lainkaan.

Moni asia on muuttunut parempaan, mutta matka on yhä kesken. Jokaisella nuorella on oikeus kokea itsensä arvokkaaksi omana itsenään, taustasta riippumatta. Jokaisella on oikeus tulla nähdyksi ja kuulluksi sellaisena kuin on. Jokaisella on oikeus olla turvassa ja saada apua silloin, kun sitä tarvitsee. Sinulla on siihen oikeus. Jos oikeutesi eivät toteudu, vika ei ole sinussa, vaan ympäristössä.

Opin puhumaan oman nuoruuteni vaikeista asioista vasta aikuisena. Pitkään ajattelin, että pahat asiat olivat jollain tavalla minun syytäni, ja että olin niiden takia huonompi kuin muut. Kaikille asioille ei myöskään ollut sanoja. Kaikista en yhäkään halua puhua, tai edes muistaa niitä.

Itsenäistyminen tuntui vaikeimpina aikoina kaukaiselta, koska en ajatellut eläväni pitkään. Silti itsenäinen elämä osoittautui ihanammaksi kuin mitä olisin osannut kuvitella. Muistan, miten 18-vuotiaana avasin ensimmäisen oman kotini oven ja tunsin valtavan onnen tunteen: minulla oli koti, jonka oven saatoin avata ilman pelkoa. Muistan vapauden tunteen, kun ensimmäisen työpaikkani palkka tuli tilille. Söin kuukausia pelkkää puuroa säästääkseni rahaa asioihin, joita eniten halusin tehdä. Muistan, miten ihmeelliseltä, kauniilta ja kiinnostavalta maailma näytti, kun aloin nähdä muutakin kuin pimeyden.

Nyt kävelen usein samoja reittejä, joita 16-vuotiaana kävelin ranteet viilleltyinä. Haluaisin halata nuorta itseäni ja kertoa, että pimeys väistyy. Haluaisin sanoa, että sinä olet tärkeä ja rakastamisen arvoinen, vaikka nyt tuntuu, että et ole mitään. Haluaisin sanoa, että et ole yksin. Voit kertoa siitä, mitä olet kokenut, ja jossain on joku, joka ymmärtää. Haluaisin sanoa, että suurimmatkaan surut ja kivut eivät vie maailmasta ja elämästä kauneutta, ja kykyä nauttia siitä.

Tämän kaiken haluan sanoa myös sinulle. Jos sinusta tuntuu, että olet yksin ja haluaisit jutella, voit kirjoittaa minulle. Lupaan vastata.

Elina

hirvoelina@gmail.com